maanantai 11. joulukuuta 2017

Heikkouksia


Takki, hattu ja farkut Zara | nilkkurit New Look | laukku ja pusero H&M

Mitä tulee pukeutumiseen, tässä vuosien aikana mulle on muodostunut pari erityistä heikkoutta: takit ja päähineet. Toiset on hulluna kenkiin, toiset laukkuihin. Jostain syystä rakastan itse erityisesti takkeja ja hattuja. Nämä on ne jutut, mistä kuulen myös eniten vitsailua lähipiirissäni, sillä no, mun takki- ja päähinevalinnat ei ole aina ihan sieltä kaikista neutraaleimmasta päästä.

Omistan useita erilaisia takkeja eri vuodenajoille, ja perustelenkin tätä heikkoutta aina meidän sääolosuhteilla. Koska täällä Suomessa takki on merkittävä osa asukokonaisuutta suuren osan vuodesta, olisi kamalan tylsää, jos takkeja ei voisi vaihdella fiiliksen mukaan. Takeissa mun motto on yleensä "mitä suurempi, sen parempi", sillä ylisuuret takit viehättävät mua jotenkin erityisen paljon. On varmaan siis sanomattakin selvää, että tuo kuvissa näkyvä shearling-takki on runsaan kokonsa ansiosta yksi mun lemppareista! Hatut ovat puolestaan mun mielestä ihan älyttömän käytännöllisiä - ne lämmittävät ja suojaavat. Lisäksi ne pelastavat aina huonot hiuspäivät, ja jättävät aamuisin enemmän aikaa kahvin juonnille (maailman isoin plussa). Ja saattaa ehkä kuulostaa hullulta, mutta faktahan on, että musta tuntuu aina entistä itsevarmemmalta, kun mulla on jonkinlainen hattu päässä. Tällä hetkellä päähän on juuttunut tuo Zaran tekonahkainen lätsä, joka tuo mielestäni kivaa särmää asuun kuin asuun. Millaisia vaate- ja asusteheikkouksia sulla on? Kivaa uutta viikkoa kaikille!
Comments (4)
maanantai 4. joulukuuta 2017

Enjoy the simple things in life


Musta tuntuu, että nykyään korostetaan todella paljon sitä, että elämästä pitää tehdä juuri omanlaista; pitää olla päämääriä ja unelmia, joita tavoitella. On oltava aktiivinen ja edettävä. Kaiken kaikkiaanhan tämä on todella hyvä asia. On hyvä tietää, mitä elämältään haluaa ja pyrkiä toteuttamaan itseään ja unelmiaan aktiivisesti. On myös tärkeää tehdä elämästä juuri oman näköistä - silloinhan todennäköisesti myös nauttii elämästään enemmän. Olen kuitenkin huomannut, että isoissa päämäärissä ja tällaisessa aktiivisessa eteenpäin pyrkimisessä piilee myös omat ongelmansa. Jos johonkin päämäärään tähtää liikaa, voivat elämän pienet hyvät jutut jäädä kokonaan huomaamatta. Tai jos päämäärän tavoitteleminen tuottaa vaikkapa kauheasti stressiä, saattaa olla haastavaa nähdä ympärillä niitä positiivisia asioita. Pahimmassa tapauksessa tällöin koko päämäärältä voi pudota pohja pois.

Olen huomannut tässä viime vuosien aikana, että kaikki elämän pienimmät ilon ja onnen aiheet ovat alkaneet merkitä itselleni entistä enemmän. Hyvän ruoan laittaminen, arkiset kahvihetket, pitkät yöunet ja onnistuneet treenit - saattaa kuulostaa hyvin kliseiseltä listaukselta, mutta tällaiset jutut ovat juurikin itselleni niitä arjen parhaita asioita. Toisinaan on todella harmillista huomata, ettei tällaisista jutuista ole ehtinyt nauttia tarpeeksi kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä. Mulla on myös taipumusta ylikuormittaa itseäni erinäisillä asioilla; vaikka teen opintoja ja näitä somehommia tällä hetkellä melko rennolla otteella, en välttämättä silti osaa pitää kunnon vapaapäiviä. Tiedättehän, siis sellaisia vapaapäiviä, joina en tee oikeasti yhtään mitään. Luulen, että tämä on aika yleistä, sillä moni tuntuu elävän elämäänsä sillä mentaliteetillä, että jatkuvasti pitäisi olla tekemässä jotain hyödyllistä. 

Näin vuoden viimeisenä kuukautena ja joulun lähestyessä on varmasti ihan paikallaan pohtia, kuinka paljon itseään kuormittaa erinäisillä asioilla. Aina ei tarvitse olla kovin tuottelias, aktiivinen tai sosiaalinen. Välillä voi ihan luvan kanssa löysätä kunnolla, ja rentoutua juuri sillä itselle parhaiten sopivalla tavalla. Ihanaa uutta viikkoa ja joulukuun alkua kaikille, muistakaa ottaa aikaa itsellenne!
Comments (0)
tiistai 28. marraskuuta 2017

En mahdu lokeroon, joten rikon sen


Tiedättekö, siitä on jo reilut kuusi vuotta, kun perustin tämän blogin. On jotenkin mahtavaa huomata, millainen matka on tullut kuljettua tällaisessa ajassa. Vaikka olen jakanut blogissani vain pintaraapaisuja elämästäni, voin kertoa, että nämä vuodet ovat olleet oikeastaan ne, joina olen kokenut kasvaneeni eniten ihmisenä. On jotenkin todella hauskaa, että tämä blogi on kulkenut mukanani kaikki nämä kallisarvoiset vuodet. Aloitin bloggaamisen ehkä hieman naiivistikin tyttönä, joka ihaili suuresti Suomeen jokusia vuosia sitten rantautunutta blogiskeneä. Kaikki se oli jotenkin uutta, ja tunsin vahvasti, että haluan mukaan kyseiseen skeneen. Ja tässä sitä nyt ollaan, vuosia myöhemmin, ihan kai jo aikuisena naisena bloggaamassa edelleen. 

Mulla ei ollut blogini alkutaipaleella mitään sen suurempia toiveita tai haaveita blogini suhteen. Tämä oli vain mukava harrastus ilman sen suurempia paineita. Voin myöntää, että kuluneiden vuosien aikana erilaiset haaveet ovat kuitenkin risteilleet mielessäni: On ollut ajatuksia siitä, että voisin tedä tätä joskus työkseni. Ajatuksia yhä suuremman ja suuremman lukijakunnan saavuttamisesta, yhteistöistä ja portaaleista. Näiden ajatusten myötä olen luonut välillä todella koviakin paineita itselleni. Ja sitten on ollut se toinen ääripää, lopettamisen pohtiminen – mikä on ollut oikeastaan päällimmäisenä mielessäni taas tässä viime aikoina. Vaikka tiedostan hyvin koko kehityskaaren, jonka olen päässyt kokemaan näiden vuosien aikana, haluan silti kehittyä edelleen – koska mitä järkeä tässä muuten olisi? Viime aikoina olen kuitenkin huomannut kysyväni toistuvasti itseltäni, että miten voin kehittyä enää enempää. Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että kokisin olevani bloggaajana jotenkin täydellinen. Ei. Sanotaanko vaikka näin, että motivaationi on ollut hieman kateissa, sillä koen, että seuraavat kehitysaskeleeni eivät riipu niinkään itsestäni, vaan suurimmaksi osaksi ulkoisista tekijöistä.


Musta on tuntunut myös vahvasti, että koko blogiskene on jo hieman kulunut ja sanalla sanoen passé. Seuraajat taitavat olla kiinnostuneempia youtubesta, vlogeista ja instagramista. Instagramissa suurta yleisöä tuntuvat kiinnostavan eniten sellaiset muotibloggaajat, joiden feed täyttyy tasaiseen tahtiin upeista suurkaupungin sykkeessä napatuista asukuvista – kyllä te tiedätte, niistä joissa bloggaaja ylittää suojatietä varman oloisena hiukset hulmuten, pahvimuki kädessään, ja kuva näyttää juuri siltä kuin se olisi paparazzin vaivihkaa ottama. Heh, en koe, että täältä Jyväskylästä käsin pystyy ihan hirveän hyvin vastaamaan tuollaisiin kuviin. Jostain syystä tulee väkisinkin sellainen olo, että on pudonnut jollain tavalla kokonaan muotiblogimaailman kyydistä. Videoiden tekijäksi musta ei ole, ei youtubessa eikä juuri siellä instagramin storyjenkaan puolella. Rakastan kuvia ja kirjoittamista, enkä halua ruveta väkisin tekemään jotain, mitä en tunne omakseni. Toki esimerkiksi videoiden tekeminen kiehtoo mua todella paljon, mutta samalla tiedostan, että en vain ole sellainen liukassanainen ja hullunhauska kameralle höpöttelijä kuin useimmat vloggaajat ovat. Olen jotain aivan muuta.

Onneksi tuo jokin on muistuttanut mua taas viime aikoina olemassaolostaan. Moni teistä ei ehkä tiedä, mutta olen kirjoittanut runoja ja tarinoita ala-asteiästä lähtien. Olen siis kirjoittanut jo kauan ennen somea ja tätä mediamaailman räjähtämistä, ennemmin kuin sain ensimmäisen tietokoneeni tai omistin edes kännykkää (seriously, kukaan ei käytä enää sanaa kännykkä - mutta tuolloin kännykkä oli vielä kännykkä hahaha). Näiden suomen kielen ja kirjoittamisen opintojeni myötä olen taas löytänyt sisäisen ääneni, joka oli jossain vaiheessa ehkä hieman hukassakin, kun keskityin liiaksi kaikkeen pinnalliseen muotihömppään. Jos puhun täysin sydämestäni, niin oikeastaan tämä pinnallinen muotipuoli on mulle melko yhdentekevää. Tokihan rakastan tehdä tätä kaikkea, mutta jos mun pitäisi valita yksi asia, mistä mut tunnetaan, niin toivoisin, että mut tunnettaisiin nimenomaan teksteistäni. En blogista, en kuvista, en tyylistä, en mistään tästä, mihin olen viime vuodet keskittynyt – vaan teksteistä. 


Mussa on ollut aina kaksi hyvin vastakkaista puolta juuri näihin kiinnostuksen kohteisiini liittyen, ja musta on tuntunut, että nämä puolet ovat vain erkaantuneet toisistaan entisestään bloggaamisen myötä. Olenkin monesti miettinyt, että voinko olla samanaikaisesti sekä muotibloggaaja että runoilija.  Eiväthän nämä kaksi maailmaa täsmää toisiinsa millään tavalla. Mun on ollut jotenkin todella vaikea tuoda näitä ääripäitä esiin esimerkiksi keskusteluissa, koska olen tavallaan pelännyt niiden herättämiä mielikuvia ja sitä ristiriitaa, mikä näiden kahden välille muodostuu. Olen kokenut, että muotibloggaajat ovat omassa lokerossaan, runoilijat toisessa, ja nämä lokerot ovat ihmisten mielissä niin kaukana toisistaan, ettei niitä kannata tuoda esille samanaikaisesti. Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna, olen antanut muille ihmisille vallan määritellä mut sen sijaan, että määrittelisin itse itseni.

Nyt on aika ottaa tuo valta takaisin. Aina kun olen viime aikoina tuntenut epävarmuutta siitä kuka olen ja mitä teen, olen hokenut itselleni, että vain me itse määritämme itsemme. Kellään muulla ei ole valtaa määritellä sitä kuka minä olen, millainen minä olen ja mitä minä teen. Nämä ovat sanoja, jotka haluan antaa myös teille kaikille osaksi teidän arkeanne. Muistakaa nämä sanat, sillä niissä piilee äärimmäisen suuri viisaus, totuus ja voima. Mitä jos näkisimmekin maailman täysin vapaana kaikenlaisista lokeroista, stereotypioista ja olettamuksista? Jos jokainen ihminen olisikin oma lokeronsa, ja tuo lokero voisi sisältää ihan mitä tahansa? Tämä on mielestäni aika kiva ajatus – juuri sellainen, minkä mukaan ainakin itse haluan elää tätä elämää.

Tästä tuli pitempi teksti kuin mitä aluksi suunnittelinkaan. Jotta edes joku jaksaisi lukea tänne asti, niin päätän tämän lyhyeen. Olen perustanut instatilini rinnalle toisen tilin, jonne lisäilen rennolla otteella ja aikataululla runojani. Tämä tili on ollut pystyssä jo jonkin aikaa, mutta nyt olen julkistanut sen kaikille näkyväksi. Jos haluat siis lukea jatkossa tekstejäni, niin käy liittymässä seuraajakseni – tällainen tuki merkitsisi mulle äärettömän paljon. Tästä lähtien en siis ole enää joko muotibloggaaja tai runoilija kontekstista ja keskustelusta riippuen, vaan olen näitä molempia samaan aikaan all day everyday. Ihan vain siksi koska tällainen olen oikeasti, ja jos joku luuli ettei tällaisia ääripäitä pysty yhdistämään, niin kumoan väitteen osoittamalla itseäni. Ja hei let's face it, ehkä tässä tuhansien ja tuhansien bloggaajien massassa tämä on juuri se juttu, mikä saa mut erottumaan edes jollain tavalla muista. You only live once, so embrace the glorious mess that you are. Ps. Pukeutumisinspistä on tällä hetkellä enemmän kuin aikoihin, mutta tuo pimeys - ei varmaan tarvitse sanoa enempää? 

Runot instagramissa: @muistojenitakapihoilla

Ajatuksia aiheesta? Lokeroista, paineista, ihan mistä vain?
Comments (17)